Are you really hungry or just bored?

Telkkarista on tullut viimepäivinä ihan oudon paljon anoreksiaohjelmia.

• Tiededokumentti: anoreksian armoilla
• Selviytymistarina: Sirpa ja anoreksia
• 5D: ihanteena anoreksia
• Dr Phil: sairaalloisen laihat

 Aina kun nään ohjelmaluettelossa jotakin syömishäiriöihin viittaavaa, nauhoitan sen epäröimättä ja katson mielenkiinnolla heti samana iltana.

Yritän olla positiivinen, muuten tästä ei tule paljon mitään. Kun on iloisempi mieli, jaksaa laihduttaa. Toisaalta, surullisena se saattaa olla helpompaa. Surullisena tuntuu, etten meinaa saada paljon mitään alas. Ja jos olen surullinen liian isosta vartalostani, en saa koskaan mitään alas. Hyvä.
Toisaalta surullisuus  saattaa aiheuttaa myös turhautumista. "Oon jo näin läski, mitä sitä tänään laihduttamaan. Antaa kaiken mennä vaan perseelleen. Syö, läski syö, tätähän sä haluat." Noin ei pitäisi koskaan toimia, ei koskaan! Todella virheellinen ajattelutapa. Sillä mitä enemmän mättöpäiviä on, sitä enemmän vain kiloja tulee. Paino nousee ja nousee ja nousee ja nousee. Pahin pelko. Se nousee tasan niin pitkään, kun syöminen jatkuu. Ja sitä kauempana tavoitepaino tulee joka kerralla olemaan. Ja sitähän vaikeammaksi laihdutus joka kerta tulee. Herkut ovat niin koukuttavia, mutta niistä täytyy vain päästä irti. Ei sen kummempaa! Olenhan päässyt niistä kahdesti irti, miksen pääsisi nyt? Kahdesti olen kuihduttanut itseni, mutta molemmilla kerroilla minut on pysäytetty. Molemmilla kerroilla olen yrittänyt parantua, ihan totta. Ja luullut, että tämä nyt on lopullista eikä vanhaan enää muka palata. Hah sanon minä, minä en perä Anaa.
Mitä hiton nautintoa saan siitä, että ostan jotain hiilaripaskaa ja tungen sitä kurkustani alas?
Sehän olisi epäterveellistä kelle tahansa! Eikä parantuminen tarkoita suoraan ruokaa ruokaa ja ruokaa. Herkut ovat epäterveellisiä kelle tahansa. Ja muutenkin todellisuudessa se ei kestä kuin pienen hetken, ja sen jälkeen on huono olo. Syömisestä tulee huono olo, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tietää epäonnistuneensa, tietää, että se oli virhe. Ja pahin. Tietää myös, että lihoo. Leviää, suurenee, painoa tulee lisää.. Läskiä, no, selluliittiäkin..
Vaikka tiedän, etten koskaan ole tarpeeksi hyvä, jokainen menetetty kilo tarkoittaa silti että olen joka kerta aina vähän pienempi. Matkalla kohti pienuutta. Mitä pienempi sen parempi. Niinhän se on. Joten miksi ihmeessä luovuttaisin ja miksi en aloittaisi tätä uudelleen? Ana on kuitenkin päässäni, siellä se on ollut jo puolitoista vuotta, ohjaillut ja auttanut minua. Joten miksi torjuisin sen äänet ja yrittäisin sulkea korvani niiltä? Miksi yrittäisin parantua enää henkisesti? Saattaisin jopa menettää Anan eikä minusta voisi sulla enää ikinä pienempää.