Too big being beautiful

Mun mahani on täynnä. Täynnä kaikkea paskaa. Hiilareita, kaloreita. Niitä mitä minä ennen pelkäsin kuollakseni. Ihan totta, mitä vain muuta mutta ei ruokaa. Se oli ennen, nyt en jaksa välittää. En jaksa välittää kun ahmin itseäni läskiksi. Sehän on mun pahin pelko ikinä. Miksen osaa edes panikoida? No siksi koska mähän oon tottunut tähän. Oon miettinyt, että antaa vaan mennä. Antaa mennä koska "elämästähän kuuluu nauttia". Mitä hittoa?! Elämästä nauttuminenhan on terveellisesti syömistä, tyytyväisyyttä omaan vartaloon ja niin edelleen. Tämä ei ole elämästä nauttimista, hyi, tämähän menee epäterveellisen ruokavalion puolelle. Tämä se vasta onkin kehon rääkkäämistä. Antamalla sille epäterveellistä ruokaa. Joten tämän on pakko loppua. Elämäni uusi alku alkaa nimenomaan tänään eikä huomenna.
Punnitus on perjantaina, painoni on liian iso numero. Mitä punnitsijat ajattelee? En jaksa välittää. Kun tytöllä on paino noin hienosti noussut, hän on varmasti terve. Normaalipainoinen> normaali>tavallinen>tylsä.
Minun ajatuskarttani. Nostin painoni paniikissa, en halunnut osastolle. Idiootti minä, mieluummin olisin siellä nostanut painoani kuin kotioloissa.. Sitäpaitsi, kaikki tapahtui tavallaan niin nopeasti.
Maha on turvonnut, niin ovat mun reitenikin. Millon ne nyt ei olisi turvonneet? Ne on aina niin isot.

Mä muuten löysin itsestäni tänään selluliittiä. Ihan varmasti löysin.. Olen epäillyt sitä parina iltana mun reisissäni, mutta en ole ollut koskaan ihan varma. Miltä se näyttää? No, nyt löysin sitä mun perseestä. Kun puristan sitä. Hyi hitto, kohta onneksi sekin katoaa samalla kun mä kuihdun uudelleen. En mä varsinaisesti halua kuihtua, en halua alottaa tätä kaikkea uudestaan. Mutta mun on pakko aloittaa tää kaikki uudestaan, eihän mulla ole vaihtoehtoja.
En mä voi jatkaakaan tällä tavalla, muutenhan mun painoni nousee loputtomiin jos jatkan syömistä. Loputtomiin! Joten tämän on loputtava. En myöskään halua kultaista keskitietäkään koska en sitä osaa. Ja en halua tätä kehoa, en tätä painoa, en mitään tässä olevaa. Haluan pienuuden, heikkouden, kauneuden. Kyllä vaan.

En ehkä ole sanoinkuvatusti läski. Olen sitä vain itselleni, tunnen itseni läskiksi. Mutta määritelmää läski minä käytän sellaisista ihmisistä, jotka ovat oikeasti läskejä. Suuria, löysiä, XXL. Minä en ole yhtä läski, mutta minussa on läskiä.
Reisissä, minulla on löysät reidet jotka hyllyy. Ne ei ole ylhäältä kiinteät. Menetetyt lihakset eivät ole vielä tulleet takaisin. Toisaalta niissä on kuitenkin liian isot lihakset, ristiriitaista.
Kädet aka allit. Mulla on varmasti liian isot käsivarret. Tahdon ohuet, kauniit. Haluan saada taas sormeni käsivarsieni ympärille. Silloin tiedän niiden olevan tarpeeksi pienet.
Mulla on myös inhottava, pömpöttävä maha, ja lantiolla liikaa. Onnellinen olen, että minulla ei kamalan isoja jenkkakahvoja ole, helpotus. Mutta mahani pömpöttävyys, se johtunee eniten geeneistä, mutta myös sokereista. Jos jätän sokerit pois, mahani tulee litteämmäksi.
Sitten tunnen, että mun kasvonikin ovat liian leveät ja että minulla on kaksoisleuka Mutta minun mielestäni mulla on liian leveät kasvot.
Perse, se on vittu liian iso. Se täytyy saada pienemmäksi. Haluan tuntea taas sen tunteen, kun istun perseluideni päällä ja se ihan oikeasti sattuu. Ihanaa kieroa kipua.

Nyt oon ihan tosissaan alkanut tuntea mediankin painotusta tähän. Ne on paljon pienempiä kuin minä. Ja ne (kaikki) eivät ole sairaita, ne vaan noudattaa terveellisiä elämäntapoja. Terveellistä ruokaa, ei liikaa ruokaa, liikuntaa. Niin se on ja niillä pärjää. Siksi ne pysyy niin hyvässä kunnossa.