Mulla ei ole mitään paikkaa mihin kirjoittaa tällaisia tuntemuksia mitä minulla nyt on. Kertoa mun elämästä tältä puolelta. Tai no, eihän mitään toista puolta olekaan. Koska munhan elämä onkin vain ja ainoastaan tätä.Mulla on niin paha olla, ihan hirveän paha ja en oikein osaa purkaa sitä mihinkään enkä ilmaista sitä kellekään. En terapeuteille, en kenellekään. En ainakaan vanhemmilleni, ne tietää siitä jo ihan liiankin hyvin ja ne on huolissaan. Tietäisivätpä vaan. Syömishäiriöpsykiatrilla käyn säännöllisesti, mutta en oikein osaa ilmaista sille mitään. Kuuntelen vain ja vastaan kysymyksiin.
Osaan nauraa, mutta niin osaan myös itkeäkin ja rypeä itsesäälissä. Mennessäni vaa'alle nään sen hirvittävän luvun. Se luku näkyi viimeksi yli vuosi sitten. Silloin, kun aloitin laihduttamaan. Yritin ihan tosissaan parantua, kahdesti.. Ja ei kai mulla ollut muuta vaihtoehtojakaan. Tosin ainakin ensimmäisellä kerralla kaikki tapahtui liian nopeasti.
Mutta en kestä olla tämän kokoinen uudestaan, häpeän mennä joka viikko terveydenhoitajan punnitukseen.
Kaikki luulevat että nyt kaikki on ok. Kaikki pääni sisällä on korjaantunut ja okei.
Mikä häpeä, olen muka F50.0 laihuushäiriöpotilas, mutta olen lähes itse nostanut painoni näin ylös.
Vartaloni ei ole kiinteä, kaikki lihakseni eivät ole kerennyt palautua, ei ole kerenneet tulla kunnolla takaisin. En mä tiedä millainen normaalin naisen ruumis pitäisi olla. Enkä halua olla normaali, tylsä.
Tahdon olla keiju, haluan näyttää taas kerran pahan oloni maailmalle ja säikäyttää kaikki aina uudestaan ja uudestaan. Luulen, etten osaakaan muuta.
Haluan olla pieni, pienempi, pienin ja lopulta ihan oikeasti kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti