sweet dreams

Aah, liikuntaa! Liikunta on ihanaa. Rakastan liikuntaa.
Sen jälkeen on ihanaa tulla kotiin. Posket on kylmät ulkoilun jäljiltä ja kurkussa tuntuu ihana tunne.
Kotiin tullessa on ihanaa laskea vettä hanasta. Odottaa kunnes se on kylmää, jäistä.
Otan ison, oman mukini ja lasken sen täyteen jääkylmää vettä. Juon ison mukillisen vettä siltä seisomalta, ja taas kerran totean: ihanaa. Sitten menen suihkuun. Vilkaisen saunalle päin, muistot valtaavat mun mieleni hetkeksi.
Muistan kun makasin juuri noilla saunan lauteilla. Yritin saada itseni lämpimäksi ja samalla poistaa nesteitä. En pystynyt kunnolla makaamaan koska luinen selkäni otti koviin lauteisiin kiinni. Se sattui, mutta samalla tunsin niin voimakkaan kontrollin ja onnistumisen tuoman mielihyvän tunteen. "Jes, olen onnistunut. Mutta en vielä perillä. Kukaan ei vie tätä multa pois."
No, jatkan suihkuani. Avaan korkealla olevan ikkunan, annan suihkun käydä. Nousen jakkaralle ja nojaan seinään. Nousen varpailleni jakkaralla ja katson ikkunasta ulos. Nään lunta. Nään järven jäälle asti.
Haistelen talvi-ilmaa. Mun hiuksenlatvat jäätyy. Nousen jakkaralta pois ja laitan sen omalle paikalleen. Jatkan suihkuani kera mangontuoksuisen suihkugeelin.

hurts

Mä olen niin rikki. En halua mitään muuta kuin olla laiha. Tiedän että se on valheellista mutta en vain halua mitään muuta. Mieluummin kuolen. Ihan tosissani, kuolen. Mulla on diagnoosina F50.0 lahuushäiriö ja masennus. Ei ei ei, ei..
En tahdo mitään muuta kuin päästä taas kontrolliin ja itsekurin ihmeelliseen maailmaan. Itku kurkussa kirjoitan tätä tekstiä, voi kumpa joku olisi auttamassa, edes joku. Kuka vain.. Minuun sattuu, sattuu ihan hirveästi. Puolitoista vitun vuotta tätä. Oon niin nuorikin vielä..
Olin tänään ravitsemusterapeutilla. Se sano että mun on ruvettava syömään lämmin ruoka kerran päivässä. Se oli tämän kerran tavoite, viime kerran tavoite oli aamupala. Hitto miksi ihmeessä ne tekee tätä mulle kun olenhan jo oikein kunnon normaalipainoinen läski? Sanottiin että jos mun paino taas alkaa laskea niin sitten tulee avohoito tai osastohoito. MIKSI näin läskille laitettaisiin mitään sellaista?!

Are you really hungry or just bored?

Telkkarista on tullut viimepäivinä ihan oudon paljon anoreksiaohjelmia.

• Tiededokumentti: anoreksian armoilla
• Selviytymistarina: Sirpa ja anoreksia
• 5D: ihanteena anoreksia
• Dr Phil: sairaalloisen laihat

 Aina kun nään ohjelmaluettelossa jotakin syömishäiriöihin viittaavaa, nauhoitan sen epäröimättä ja katson mielenkiinnolla heti samana iltana.

Yritän olla positiivinen, muuten tästä ei tule paljon mitään. Kun on iloisempi mieli, jaksaa laihduttaa. Toisaalta, surullisena se saattaa olla helpompaa. Surullisena tuntuu, etten meinaa saada paljon mitään alas. Ja jos olen surullinen liian isosta vartalostani, en saa koskaan mitään alas. Hyvä.
Toisaalta surullisuus  saattaa aiheuttaa myös turhautumista. "Oon jo näin läski, mitä sitä tänään laihduttamaan. Antaa kaiken mennä vaan perseelleen. Syö, läski syö, tätähän sä haluat." Noin ei pitäisi koskaan toimia, ei koskaan! Todella virheellinen ajattelutapa. Sillä mitä enemmän mättöpäiviä on, sitä enemmän vain kiloja tulee. Paino nousee ja nousee ja nousee ja nousee. Pahin pelko. Se nousee tasan niin pitkään, kun syöminen jatkuu. Ja sitä kauempana tavoitepaino tulee joka kerralla olemaan. Ja sitähän vaikeammaksi laihdutus joka kerta tulee. Herkut ovat niin koukuttavia, mutta niistä täytyy vain päästä irti. Ei sen kummempaa! Olenhan päässyt niistä kahdesti irti, miksen pääsisi nyt? Kahdesti olen kuihduttanut itseni, mutta molemmilla kerroilla minut on pysäytetty. Molemmilla kerroilla olen yrittänyt parantua, ihan totta. Ja luullut, että tämä nyt on lopullista eikä vanhaan enää muka palata. Hah sanon minä, minä en perä Anaa.
Mitä hiton nautintoa saan siitä, että ostan jotain hiilaripaskaa ja tungen sitä kurkustani alas?
Sehän olisi epäterveellistä kelle tahansa! Eikä parantuminen tarkoita suoraan ruokaa ruokaa ja ruokaa. Herkut ovat epäterveellisiä kelle tahansa. Ja muutenkin todellisuudessa se ei kestä kuin pienen hetken, ja sen jälkeen on huono olo. Syömisestä tulee huono olo, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tietää epäonnistuneensa, tietää, että se oli virhe. Ja pahin. Tietää myös, että lihoo. Leviää, suurenee, painoa tulee lisää.. Läskiä, no, selluliittiäkin..
Vaikka tiedän, etten koskaan ole tarpeeksi hyvä, jokainen menetetty kilo tarkoittaa silti että olen joka kerta aina vähän pienempi. Matkalla kohti pienuutta. Mitä pienempi sen parempi. Niinhän se on. Joten miksi ihmeessä luovuttaisin ja miksi en aloittaisi tätä uudelleen? Ana on kuitenkin päässäni, siellä se on ollut jo puolitoista vuotta, ohjaillut ja auttanut minua. Joten miksi torjuisin sen äänet ja yrittäisin sulkea korvani niiltä? Miksi yrittäisin parantua enää henkisesti? Saattaisin jopa menettää Anan eikä minusta voisi sulla enää ikinä pienempää.

Too big being beautiful

Mun mahani on täynnä. Täynnä kaikkea paskaa. Hiilareita, kaloreita. Niitä mitä minä ennen pelkäsin kuollakseni. Ihan totta, mitä vain muuta mutta ei ruokaa. Se oli ennen, nyt en jaksa välittää. En jaksa välittää kun ahmin itseäni läskiksi. Sehän on mun pahin pelko ikinä. Miksen osaa edes panikoida? No siksi koska mähän oon tottunut tähän. Oon miettinyt, että antaa vaan mennä. Antaa mennä koska "elämästähän kuuluu nauttia". Mitä hittoa?! Elämästä nauttuminenhan on terveellisesti syömistä, tyytyväisyyttä omaan vartaloon ja niin edelleen. Tämä ei ole elämästä nauttimista, hyi, tämähän menee epäterveellisen ruokavalion puolelle. Tämä se vasta onkin kehon rääkkäämistä. Antamalla sille epäterveellistä ruokaa. Joten tämän on pakko loppua. Elämäni uusi alku alkaa nimenomaan tänään eikä huomenna.
Punnitus on perjantaina, painoni on liian iso numero. Mitä punnitsijat ajattelee? En jaksa välittää. Kun tytöllä on paino noin hienosti noussut, hän on varmasti terve. Normaalipainoinen> normaali>tavallinen>tylsä.
Minun ajatuskarttani. Nostin painoni paniikissa, en halunnut osastolle. Idiootti minä, mieluummin olisin siellä nostanut painoani kuin kotioloissa.. Sitäpaitsi, kaikki tapahtui tavallaan niin nopeasti.
Maha on turvonnut, niin ovat mun reitenikin. Millon ne nyt ei olisi turvonneet? Ne on aina niin isot.

Mä muuten löysin itsestäni tänään selluliittiä. Ihan varmasti löysin.. Olen epäillyt sitä parina iltana mun reisissäni, mutta en ole ollut koskaan ihan varma. Miltä se näyttää? No, nyt löysin sitä mun perseestä. Kun puristan sitä. Hyi hitto, kohta onneksi sekin katoaa samalla kun mä kuihdun uudelleen. En mä varsinaisesti halua kuihtua, en halua alottaa tätä kaikkea uudestaan. Mutta mun on pakko aloittaa tää kaikki uudestaan, eihän mulla ole vaihtoehtoja.
En mä voi jatkaakaan tällä tavalla, muutenhan mun painoni nousee loputtomiin jos jatkan syömistä. Loputtomiin! Joten tämän on loputtava. En myöskään halua kultaista keskitietäkään koska en sitä osaa. Ja en halua tätä kehoa, en tätä painoa, en mitään tässä olevaa. Haluan pienuuden, heikkouden, kauneuden. Kyllä vaan.

En ehkä ole sanoinkuvatusti läski. Olen sitä vain itselleni, tunnen itseni läskiksi. Mutta määritelmää läski minä käytän sellaisista ihmisistä, jotka ovat oikeasti läskejä. Suuria, löysiä, XXL. Minä en ole yhtä läski, mutta minussa on läskiä.
Reisissä, minulla on löysät reidet jotka hyllyy. Ne ei ole ylhäältä kiinteät. Menetetyt lihakset eivät ole vielä tulleet takaisin. Toisaalta niissä on kuitenkin liian isot lihakset, ristiriitaista.
Kädet aka allit. Mulla on varmasti liian isot käsivarret. Tahdon ohuet, kauniit. Haluan saada taas sormeni käsivarsieni ympärille. Silloin tiedän niiden olevan tarpeeksi pienet.
Mulla on myös inhottava, pömpöttävä maha, ja lantiolla liikaa. Onnellinen olen, että minulla ei kamalan isoja jenkkakahvoja ole, helpotus. Mutta mahani pömpöttävyys, se johtunee eniten geeneistä, mutta myös sokereista. Jos jätän sokerit pois, mahani tulee litteämmäksi.
Sitten tunnen, että mun kasvonikin ovat liian leveät ja että minulla on kaksoisleuka Mutta minun mielestäni mulla on liian leveät kasvot.
Perse, se on vittu liian iso. Se täytyy saada pienemmäksi. Haluan tuntea taas sen tunteen, kun istun perseluideni päällä ja se ihan oikeasti sattuu. Ihanaa kieroa kipua.

Nyt oon ihan tosissaan alkanut tuntea mediankin painotusta tähän. Ne on paljon pienempiä kuin minä. Ja ne (kaikki) eivät ole sairaita, ne vaan noudattaa terveellisiä elämäntapoja. Terveellistä ruokaa, ei liikaa ruokaa, liikuntaa. Niin se on ja niillä pärjää. Siksi ne pysyy niin hyvässä kunnossa.

pelasta mut

Mulla ei ole mitään paikkaa mihin kirjoittaa tällaisia tuntemuksia mitä minulla nyt on. Kertoa mun elämästä tältä puolelta. Tai no, eihän mitään toista puolta olekaan. Koska munhan elämä onkin vain ja ainoastaan tätä.

Mulla on niin paha olla, ihan hirveän paha ja en oikein osaa purkaa sitä mihinkään enkä ilmaista sitä kellekään. En terapeuteille, en kenellekään. En ainakaan vanhemmilleni, ne tietää siitä jo ihan liiankin hyvin ja ne on huolissaan. Tietäisivätpä vaan. Syömishäiriöpsykiatrilla käyn säännöllisesti, mutta en oikein osaa ilmaista sille mitään. Kuuntelen vain ja vastaan kysymyksiin.

Osaan nauraa, mutta niin osaan myös itkeäkin ja rypeä itsesäälissä. Mennessäni vaa'alle nään sen hirvittävän luvun. Se luku näkyi viimeksi yli vuosi sitten. Silloin, kun aloitin laihduttamaan. Yritin ihan tosissaan parantua, kahdesti.. Ja ei kai  mulla ollut muuta vaihtoehtojakaan. Tosin ainakin ensimmäisellä kerralla kaikki tapahtui liian nopeasti.

Mutta en kestä olla tämän kokoinen uudestaan, häpeän mennä joka viikko terveydenhoitajan punnitukseen.

Kaikki luulevat että nyt kaikki on ok. Kaikki pääni sisällä on korjaantunut ja okei.

Mikä häpeä, olen muka F50.0 laihuushäiriöpotilas, mutta olen lähes itse nostanut painoni näin ylös.

Vartaloni ei ole kiinteä, kaikki lihakseni eivät ole kerennyt palautua, ei ole kerenneet tulla kunnolla takaisin. En mä tiedä millainen normaalin naisen ruumis pitäisi olla. Enkä halua olla normaali, tylsä.

Tahdon olla keiju, haluan näyttää taas kerran pahan oloni maailmalle ja säikäyttää kaikki aina uudestaan ja uudestaan. Luulen, etten osaakaan muuta.

Haluan olla pieni, pienempi, pienin ja lopulta ihan oikeasti kadota.